Jumalan vastauksessa armon riittäväisyydestä löysi Paavali myöskin ratkaisun kärsimyksen propleemalle. Silläkin kohdalla kysely lakkasi.

Tosin se ei ollut hänelle aikaisemminkaan propleema siinä mielessä kuin se on monelle meistä, jotka olemme kristillisyydestä vain autuutta hakemassa. Paavali tiesi, että tie on kaita ja että sillä kulkevan oli kannettava ristiään. Liittyminen Kristukseen oli liittymistä siihen, jolle maailma suo vain vähän arvoa ja jota se ei ymmärrä. Se oli asettautumista rintamaan, joka ei ollut vain puolustautumista, vaan hyökkäystäkin varten.Se oli antautumista alttiiksi haavoille, joiden katseleminen oli itsesäälittelyltä kielletty. Kärsimystien päässä saattoi odottaa kuolema Kristuksen tähden. Siitä oli kaukana käsitys kristillisyydestä, joka on vain elämän lysti, jossa neulanpistostakin voihkaistaan ja jossa pieninkin vastoinkäyminen tekee ristinsotureista rintamakarkureita.

Tämän Paavali tiesi, mutta hänen oli suostuttava myöskin siihen lisään, minkä kutsumuskärsimys antaa. Niitäkin oli paljon, mutta propleemaksi ne eivät päässeet. Paavalilla ei ollut aihetta hyräillä kutsumustietään kulkiessaan, miten tie valkenemistaan valkeni ja päättyi pastoraateista parhaimpaan. Kynttilä joka palaa myöskin kuluu, niin myös palvelukseen annettu elämä. Uhrauksen korkeimmalla portaalla on lakina: mitä enemmän joku saa, sitä vähemmän hänellä itsellään on. Saatu joutuu jaettavaksi ja jakaja köyhäksi. Suurin rakkaus kuolee kaikkensa antaneena ristillä, eikä pyhillä, joiden elämä on yksin Kristus, ole täältä lähtiessään muuta kuin ihanasti rakentunut köyhyys. Omistaessaankaan ei todellinen kristillisyys omista mitään. Saatu on toisen omaa, jaettava lahjaa. Autuaita ovat ne, joilla ei ole pidättämisen syntejä.

Paavalin kärsimyspropleema muodostui lihan pistimestä ja saatanan rusikoimisesta. Kummallakaan ei pitänyt olla mitään tekemistä kristillisyyden kanssa. Eikö Kristus tullut, että saisimme hänen haavojensa kautta ruumiillisenkin terveyden? Kuinka saattoi uskovan lihassa olla sairautta, ontumista, heikkoutta, ja lamaantumista aiheuttava pistin? Ja mitä tekemistä oli saatanalla pyhien kimpussa? Eikö asetettukaan taivaalliseen olotilaan Kristuksessa? Eikö polku kulkenut pyhyyden vuorilla? Missä silloin ovat paimenen syli ja taivaanrannoilta puhaltelevat lounatuulet, kun on kuljettava helvetin porteille ja seisottava vastakkain saatanan kanssa?

Jumalan lupaukset eivät kuitenkaan ole irrallisia, eivät mitään taivaallista hylkytavaraa, jota rohkea ottaa ja menee matkoihinsa. Lupaukset ovat Isän kädessä. Erehdymme, jos käymme lupauksilla komentamaan Jumalaa. Parempi olisi Jobin mieli, joka luottaa Herraan, vaikka Herra tappaisi. Jumalan itsenäisyyttä ei saa rajoittaa. Hänellä on kieltämisenkin oikeus. Rukous on pyytämistä, ei käskemistä varten. Armon mittaa ei lähetetä täältä ylös. Jumalan mielestä on riittävä sekin armo, minkä me arvioimme mitättömäksi ja mistä me nurisemme, ja Jumalan mielipide ratkaisee.

Paavali tyytyi Jumalan armoon ja kun hän tyytyi, hänelle selvisi, miten yltäkylläinen oli Jumalan mitta. Hän kutsui pistimen huonetoverikseen. Hän vapisi, ja koko hänen elämänsä rakennus huojui, kun saatana astui sisään, ja löi häntä kasvoille. Hän makasi suullaan tomussa, mutta enää hän ei kysellyt eikä nurissut. Armoon tyytyneenä ja laidattomaan heikkouteen mieltyneenä hän ylisti Jumalaa ahdistuksistakin. Se ei ollut vain heikkoutta, vain avuttomuutta, vaan heikkoutta ja avuttomuutta, jossa Kristuksen voima asui.

           Niilo Tuomenoksa kirjasta Kristusta oppimassa